Runoutta

Olen muutaman vuoden jo kirjoitellut runoja itselleni pöytälaatikkoon, lähinnä omista tunteistani ja ajatuksistani. Lukiossa ensimmäisellä luokalla meidän piti kirjoittaa runo ja luokan runoista kasattiin runovihko. Ehkä noin vuosi myöhemmin koulumme teemailtapäivässä oli eräs mies lausumassa runoja ja hänelle oli saanut lähettää omia runojaan. Sitten tässä tilaisuudessa aloin kuuntelemaan tarkasti ja tunnistin hänen lausuman runonsa omakseni. Minut täytti valtava hyvän olon tunne, koska tätä olin salaa toivonutkin, että runojani pääsisi julkisuuteen. Äidinkielen opettajani oli antanut tämän runovihkoseen tekemäni runon tuolle runonlausujalle ja tämä oli lausunut minun runoni. Se antoi toivoa ja rohkeutta jatkaa kirjoittamista, runojen kirjoittamista. :)
        Kun kirjoitan, täytyy olla sellainen hetki että on asioita liikaa päässä ja on pakko purkaa sitä kuormaa. Tai sitten se hetki on sellainen jossa mieli lepää ja joka on kaunis. Silloin herää herkkiä tunteita jotka yritän kirjoittaa ylös runojen kautta. Runot ovat tärkeä ilmaisumuoto jos ei halua ilmaista kaikkea kaikille vaan tavallan tietylle yleisölle. Tällä hetkellä.  Toinen tärkeä ilmaisun muoto on näytteleminen, mutta siinä en saa valita yleisöä itse toisin kuin kirjoittamisessa päätän itse kenelle annan luettavaksi tekstejäni. Haaveissani on ollut oman runokirjan julkaiseminen, mikä varmasti tuntuu hassulta, mutta jossain vaiheessa haluan jakaa kokemuksiani muiden kanssa ja kertoa elämästä omasta näkökulmastani. Millaista on olla minä ja kuinka elämä ei ole helppoa.

Tämä on nyt se runo :)

Kuka on se, joka onnen palauttaa

ja surun vie mukanaan.

Kuin käkkärämänty mä nousen suostani.

Viel ylväänä olen kuin kuningatar vasta kruunattu.

Kuin pimeässä käytävässä kulkisin.

Sinne auringon valo ei osua saa.

Salama joka sydämeni särki ja otti mukaansa.

On kuin paholainen kaupungin tuon palavan. 


Seuraavan kirjoitin ajatellen jo kuolutta pappaani, joka oli hirveän rakas.

Sinä päivänä
aurinko noussut ei 
vain pimeää
suru vehonsa laskenut,
se otteensa hellittää.
Kun haudattu on murheemme pois.
Silti ei kokonaan häviä, 
ei irti päästä, vaan hellittää otettaan.

Et enää näy luonamme,
emme enää ääntäsi kuule, 
sanat silti ovat muistona ain.
Sydämissämme asua saat.
Toivo valaisee murheemme laaksot.

Ajattlen miten paljon annoit,
ja miten paljon sain.
Olin liian nuori sitä ymmärtämään.
Nyt haluaisin sinut tänne
kokemaan elämää,
tuntemaan tämän rakkauden,
valtavan kaipuunkin.

Silti tiedät mitä tapahtuu,
tunnet syvimmät salaisuudet.
Olet luonamme, turvaat matkamme,
vaikka huomata sitä ei.
Samaa polkua kanssamme taivallat,
vielä joskus tapaamme,
kunnes aikani viimein on.
Saat syliisi sulkea lämpimään, 
rakkaan lapsesi. 


Seuraavassa runossa ihmettelen elämää ja mitä me tänne jätämme loppujenlopuksi.

Monta pientä tarinaa
mahtuu maailmaan.
Vain pieni osa siitä,
jää aikaan elämään.
Toivon että saisin kertoa,
mitä annan elämälle
ja kuinka paljon saan.

Ihmiselämä kuin tähdenlento,
vain hetken verran näyttäytyy
 ja ehkä jatkaa kulkuaan
vaikkn sitä nää.
Ja silti se on ihme ikuinen
kuin syntymä Jeesuksen.

Vain hetken kestää elämä,
sen todennut monet kerrat.
Mutta kun kuulen ihmisen kuolleen,
tiedän hän ehkä siirtyy ikuisuuteen.
Vaan ei lyhyt elämä täällä
aina muista arjen sankareita.