Kun aika korjaa....

Mietin pitkään, miten kirjoitan tästä. Mutta, minulla on 11-vuotiaasta asti ollut unelma. Kristiina Elstelä on siitä asti ollut idolini. Unelmoin aina että saisin edes yhdessä näytelmässä esiintyä hänen kanssaan. Aikaa kului, enkä edes ole hakenut teatterikorkeakouluun tai tehnyt mitään sen eteen että unelmani toteutuisi. En enää jaksanut elätellä toiveita. Mutta jaksoin odottaa että edes tapaisimme joskus. Että saisin kertoa kuinka paljon häntä arvostan, ja kuinka paljon unelmani on kannatellut minua. 

Olin maanantai-iltana menossa nukkumaan, kun vielä selasin facebookkia. En sisäistänyt kaikkea, mutta yht´äkkiä silmissäni vilahti Elstelän kuva ja selasin takaisin päin. Iltalehden otsikko kertoi, Kristiina Elstelä on kuollut. Tuntui epätodelliselta. Unelmani ei ollut enää mahdollista toteutua. Kristiina Elstelän kuolemasta on kohta 3 viikkoa. Välillä mietin, mitäs nyt. Haluanko näytellä ollenkaan, vai haluanko sitä nyt vielä enemmän.  

Hän kuollut on,
kiinnitetty taivaan teatteriin.
siellä laulaa, tanssii, näyttelee
kuin tuuli tanssii vilja-aallokossa,
laulaa kuin vesi rantahietikossa.

Hän on mennyt nyt,
taivaan tähtikaartiin.
Valo maanpäällinen,
nyt taivasta valaisee.
Sammui niistä lavoilta,
ne hetkeksi hämärtyy.

On esikuva poissa,
kai nimi hautakiveen kirjattu.
On unelma hänen mukanaan,
viety taivaan kulta-arkkuun.

Hänen kanssaan näyttelen,

vasta taivaan näyttämöillä.

Vaikka emme tavanneet,

jätit jäljen sydämeen.

Rakkaat kantavat sut lepoon,

vaan henkes on aina heissä.

Nuku rauhassa ikiunta.

Työt on tehty, suru surtu. 

Hymyile siis vaan.

Taistelut on taisteltu

ja ikävä helpottaa.

Vaan minä jään kaipaamaan,

suurta legendaa!