Oma koti kullan kallis

Kävin pyörähtämässä elämäni ekan kerran festareilla nyt viikonloppuna. Meinaan pipefesteillä Jämsässä ja vielä kavereiden ylipuhumana. Fiilis oli huikea kun pääsi kuuntelemaan niitä artisteja jotka halusikin nähdä: Cheek, Kuningas Pähkinä ja Setä Tamu ja jvg ja Sini Sabotage ja tietysti Stig.
Yövyimme teltassa, joka ei kyllä oo mukavin asumismuoto. :D Nukkumaan mennessä jäätävän kylmää ja kosteaa ja herätessä teltta oli kuin sauna. Vaikka suomalaisena saunasta pidänkin, nukkumapaikaksi siitä ei ole. Oli mukava päästä omaan sänkyyn nukkumaan, pitkään. Uuno Turhapuron sanoin:
http://www.youtube.com/watch?v=L5illCCR70U 


Opin itsestäni tämän telttailun lisäksi muutakin. Huomasin että mitä järkeä on tuhlata elämäänsä tupakan polttoon tai järjettömään juomiseen. Minä en halua olla sellainen.  Haluan tehdä asioita jotka oikeasti ovat mukavia ja joista voin nauttia selvinkin päin. Haluan muistaa mitä olen tehnyt tai sanonut. Haluaisin olla tulevaisuudessa lapsilleni sellainen roolimalli joka ei kannusta juomaan tai polttamaan.Olen hölmöillyt itse alkoholin kanssa turhankin paljon ja voin sanoa että ei siinä mitään voita. Illalla saattaa olla hauskaa, mutta aamulla  kaduttaa. Festareillakin näki ihmisiä jotka olivat juoneet ja heillä oli varmasti ihan hauskaa, mutta miettivätköhän he että ilman alkoholiakin olisi voinut olla vielä hauskempaa...


Tällä kertaa alkoholi saarna, mutta se on tärkeä asia... Palaillaan taas!!! 

Kiitollisuus on vaikea laji

Kuinka vaikea onkaan olla kiitollinen pienistä asioista!!! Monta kertaa olen herännyt siihen että olen harmitellut sitä kun ei ole jotain tavaraa tai ominaisuutta. Sitten on herännyt huomaamaan että olen hyvä tälläsena, kelpaan Jumalalle, vaikka en kelpaisi muille. Minun ei tarvitse muuttaa itsestäni mitään. Enkä tarvitse mitään ihmeellisiä tavaroita ollakseni onnellinen! Kuten olen jo puhunut aiemmin Venäjän matkoista, siellä vimeistään huomasi että kuinka pienestä ihmiset siellä ovat onnellisia!! He ovat onnellisia meille itsestään selvistä asioista, siitä että saavat sellaisen toimeentulon että tulevat toimeen, että voivat kouluttautua. Siitäkin jopa että ylipäätään pääsevät kouluun. Eräs tapaamani ihminen kertoi että hänen tyttärensä haaveili kokin ammatista, mutta on melkein sokea eikä voisi päästä kouluun. Mutta kuin Jumalan johdatuksesta tämä tyttö oli sinne päässyt ja he olivat niin onnellisia. Koska ilman ammattia ja tuloja on vaikea pärjätä, koska ei ole sosiaaliavustuksia, niinkuin Suomessa. Voi kumpa osaisi tällaisistakin asioista kiittää.


Jukka pojan sanoin:

Tyytyväisyys on vaikea laji
Maailma on täynnä joutavaa marinaa
Haluu haluu haluu, muttei saa mitä haluu
Sit ku saa, mitä haluu
ei haluu mitä saa
Kunnes jonain päivänä kenties tajuaa:
Jah Jah pysyy, muu hajoaa
Vain rakkaus kelluu, muu vajoaa
Kiitollisuutta

Olkaa kiitollisia pikku jutuista, itse kiitän välillä kukista ja auringosta ja vedestä ja koirista ja mistä vain :)

Askartelun ja urheilun armoton maailma!!!

Lasten ja varhaisnuortenleireillä opin tekemään ystävänauhan. Olen haaveillut oitkää että oppisin tekemään solmimalla erilaisia nauhoja ja nyt opin tekemään tällaisen :

 Tämä ei ole helppoa, koska siinä menee helposti sekaisin ja narujen järjestyksen vaihtuessa nauhasta ei tule niin symmetrinen.

Aloita leikkaamalla kuusi (6) noin 50 cm pitkää langan pätkää. Tee toiseen päähän solmu (niinkuin kuvassa) ja aloita solmiminen. Ota vasemmasta reunasta ensimmäinen lanka ja tee jokaisen muun langan kanssa kaksi solmua ja siten taas vasemmalta uusi lanka ja samaan malliin, kunnes lanka loppuu tai kun nauha on milestäsi tarpeeksi pitkä. :) Toivottaasti oli selkeät ohjeet. Siitä vain askartelemaan!!!

Olin eilen pyöräilemässä siitaman sikamaratonin jonka pituus on 22,4 km. Matka taittui tuskan ja uskonpuutteen kera mutta myös ilon ja toivon. Maalin lähestyessä toivoa oli että pääsen perille asti, mutta välillä teki mieli luovuttaa ja lopettaa matka siihen. Samaa voi sanoa kaikkien omasta elämän matkasta. Välillä on vaikeita hetkiä ja tuntuu että haluaisi luovuttaa, mutta aina se voima löytyy jatkaa ja on iloinen siitä että pääsee eteenpäin eikä jää paikalleen junnaamaan. Saati menneisiin. Välillä on uskonpuute omiin kykyihin ja voimavaroihin ja välillä niihin uskoo taas liikaa.
            Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni, jossa olen sairastanut masennusta ja elämä oli täynnä ylä- ja alamäkiä niinkuin maratoonissakin. Mutta niistä kaikista voi selvitä, ukonpuutteesta ja voimien katoamisesta huolimatta. Toivoa on aina, kunhan on joku joka toivoa antaa. ;) Aina on joku joka käsillään kantaa. Uskokaa Jumalaan ja itseenne. Kaikki on silloin mahdollista, annat vain Jumalan kulkea matkan kanssasi.

Runoutta

Olen muutaman vuoden jo kirjoitellut runoja itselleni pöytälaatikkoon, lähinnä omista tunteistani ja ajatuksistani. Lukiossa ensimmäisellä luokalla meidän piti kirjoittaa runo ja luokan runoista kasattiin runovihko. Ehkä noin vuosi myöhemmin koulumme teemailtapäivässä oli eräs mies lausumassa runoja ja hänelle oli saanut lähettää omia runojaan. Sitten tässä tilaisuudessa aloin kuuntelemaan tarkasti ja tunnistin hänen lausuman runonsa omakseni. Minut täytti valtava hyvän olon tunne, koska tätä olin salaa toivonutkin, että runojani pääsisi julkisuuteen. Äidinkielen opettajani oli antanut tämän runovihkoseen tekemäni runon tuolle runonlausujalle ja tämä oli lausunut minun runoni. Se antoi toivoa ja rohkeutta jatkaa kirjoittamista, runojen kirjoittamista. :)
        Kun kirjoitan, täytyy olla sellainen hetki että on asioita liikaa päässä ja on pakko purkaa sitä kuormaa. Tai sitten se hetki on sellainen jossa mieli lepää ja joka on kaunis. Silloin herää herkkiä tunteita jotka yritän kirjoittaa ylös runojen kautta. Runot ovat tärkeä ilmaisumuoto jos ei halua ilmaista kaikkea kaikille vaan tavallan tietylle yleisölle. Tällä hetkellä.  Toinen tärkeä ilmaisun muoto on näytteleminen, mutta siinä en saa valita yleisöä itse toisin kuin kirjoittamisessa päätän itse kenelle annan luettavaksi tekstejäni. Haaveissani on ollut oman runokirjan julkaiseminen, mikä varmasti tuntuu hassulta, mutta jossain vaiheessa haluan jakaa kokemuksiani muiden kanssa ja kertoa elämästä omasta näkökulmastani. Millaista on olla minä ja kuinka elämä ei ole helppoa.

Tämä on nyt se runo :)

Kuka on se, joka onnen palauttaa

ja surun vie mukanaan.

Kuin käkkärämänty mä nousen suostani.

Viel ylväänä olen kuin kuningatar vasta kruunattu.

Kuin pimeässä käytävässä kulkisin.

Sinne auringon valo ei osua saa.

Salama joka sydämeni särki ja otti mukaansa.

On kuin paholainen kaupungin tuon palavan. 


Seuraavan kirjoitin ajatellen jo kuolutta pappaani, joka oli hirveän rakas.

Sinä päivänä
aurinko noussut ei 
vain pimeää
suru vehonsa laskenut,
se otteensa hellittää.
Kun haudattu on murheemme pois.
Silti ei kokonaan häviä, 
ei irti päästä, vaan hellittää otettaan.

Et enää näy luonamme,
emme enää ääntäsi kuule, 
sanat silti ovat muistona ain.
Sydämissämme asua saat.
Toivo valaisee murheemme laaksot.

Ajattlen miten paljon annoit,
ja miten paljon sain.
Olin liian nuori sitä ymmärtämään.
Nyt haluaisin sinut tänne
kokemaan elämää,
tuntemaan tämän rakkauden,
valtavan kaipuunkin.

Silti tiedät mitä tapahtuu,
tunnet syvimmät salaisuudet.
Olet luonamme, turvaat matkamme,
vaikka huomata sitä ei.
Samaa polkua kanssamme taivallat,
vielä joskus tapaamme,
kunnes aikani viimein on.
Saat syliisi sulkea lämpimään, 
rakkaan lapsesi. 


Seuraavassa runossa ihmettelen elämää ja mitä me tänne jätämme loppujenlopuksi.

Monta pientä tarinaa
mahtuu maailmaan.
Vain pieni osa siitä,
jää aikaan elämään.
Toivon että saisin kertoa,
mitä annan elämälle
ja kuinka paljon saan.

Ihmiselämä kuin tähdenlento,
vain hetken verran näyttäytyy
 ja ehkä jatkaa kulkuaan
vaikkn sitä nää.
Ja silti se on ihme ikuinen
kuin syntymä Jeesuksen.

Vain hetken kestää elämä,
sen todennut monet kerrat.
Mutta kun kuulen ihmisen kuolleen,
tiedän hän ehkä siirtyy ikuisuuteen.
Vaan ei lyhyt elämä täällä
aina muista arjen sankareita.