Elämää, ei sen enempää...

Höpinöitä elämästä ja arjen pikku asioista

torstai 14. marraskuuta 2013

Lukupäiväkirjan loppusuoralla

Nyt on Siljan tarina minunkin osaltani ohi. Tuntuu että Silja kuoli melko onnellisena ja nuoreen ikäänsä nähden paljon elämää nähneenä. Kuolema ei erityisemmin Siljaa tuntunut pelottavan ja kirjassa asioita kuvattiin erittäin kauniisti loppuun asti. Vaikka saahan kuolemakin olla kaunista, vaikka monille ihmisille se tuokin mieleen sairaalasängyt ja ihminen kuihtuneena kurkuna letkuissa tai päiväkausia pissassa lojuneen kuoleman lemun. Itselleni kuolemaan kiteytyy suuri suru ja se että jokaisena päivänä pitäisi sanoia ikuiset hyvästit, vain kuoleman varalta. ``Jokainen hetki voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen.´´ Erikoista oli se että kuinka näin kauniisti kuvattuun keromukseen oli saatu mukaan sisällissodan kauhuja ja nuoren tytön koskettava tarina. Kuinka ihanaksi paikaksi Suomen luonto kuvataankaan ja kuinka tärkeä osa se on kirjaa. Kaikki kuvataan melko kauniiksi, ainakin omalla tavallaan. Jopa tämä Siljan viimeinen palveluspaikka, hieman ränsistyneessä talossa. Onneksi kirja ei ollu puuduttava niinkuin aluksi hieman pelkäsin.  Eikä kirja ollut täynnä vain kuolemaa, vaan myös välittämistä ja kokemuksia ja elämää. Mikä sinänsä ehkä linkkiytyy kuolemaan, että ei voi kuolla jos et ole ensin elänyt. Elämään liittyy paljon tunteita: rakkautta, kiihkoa, rauhallisuutta, surua, ihmetystä, ällistelyä, vihaa, pelkoa, varmtta. Mitkä Siljakin varmasti lyhyen elämänsä aikana koki. Se tuntuu hyvältä, tietää että toinen on saanut tuntea. Siljalla oli aina joku paikka ja kaikissa hänestä pidettiin huolta ja hän oli isäntäväelleen vain pieni piikatyttö.

Nyt tuntuu että ei ole enää sanoja. Tarina on niin kiehtova ja uskon että se tekee siitä niin arvotetun. Lukukokemuksena mielenkiintoinen, mutta herätti kyllä tunteita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti