Kevät on harjoiteltu koronarajoitusten puitteissa pienellä porukalla ja välillä tekstiä myös itsenäisesti. Toukokuussa pääsimme harjoittelemaan ulos naissaareen, missä näytelmää myös kesällä esitettiin. Toukokuun lopussa talkoilimme ja laitoimme paikkoja kuntoon.
Toukokuussa harjoituksia alkoi olemaan pikkuhiljaa enemmän. Vain maanantait ja perjantait olivat vapaita. Työn ja harrastuksen yhteensovittaminen alkoi tuntua raskaalta. Päivät venyivät pitkiksi, kun heti töiden jälkeen alkoi harjoitukset. Fyysisesti oli monesti läsnä, mutta mieli oli vielä matkalla. Tuntui välillä, että ei ehtinyt panostaa niin paljoa kuin olisi halunnut. Eikä myöskään jaksanut. Monesti on ollut usko loppua kesken. Viimeisissä esityksissä saattoi ottaa jo rennosti ja antaa palaa, välittämättä kenestäkään mitään.
Olen pitkään harrastanut teatteria. Erityisesti ala-asteella haaveilin näyttelijäksi tulemisesta ja lähdin näyttelemään paikalliseen teatteriin. Se imaisi täysin mukaansa. Lukion jälkeen lähdin Jyväskylään opiskelemaan ja täällä teatterille ei ole ollut niin paljon aikaa. Nyt halusin pitkästä aikaa lähteä mukaan, että olisi muutakin elämässä, kuin työ ja saisi uusia ystäviä.
Uusia ystäviä koen saaneeni ja olen siitä kiitollinen. Meillä on ollut todella hyvä ryhmähenki, niin näytelmän teossa, kuin talkoissa. Itse olen todella hitaastilämpiävä uusien ihmisten suhteen. Meni pitkään kesään, ennen kuin tunsin että pystyn olemaan oma itseni ja täysin rennosti. Olen koko porukalle kiitollinen siitä, että minut otettiin mukaan, hyväksyttiin osaksi porukkaa ja joustettiin töiden vuoksi. Ja pomolle kiitokset myös joustosta.
Sain luottoa myös omaan tekemiseen, vaikka välillä tuli todella epävarma olo omasta tekemisestä.
Nyt on lavasteet purettu ja karonkkakin pidetty. Päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus. Tästähän tuli oikein hieno kesä!
Kiitos Sherwoodin metsien iloiset veikot ja muut sankarit mukavasta kesästä!
