Elämääni runona

Kuuntelen sateen ropinaa peltikattoon.
Mietin, on myrskyistä selvitty.
Veteen sekoittuvat kyyneleet.
Polku märkä, mä liukastuin.
Mahalaskua, monta vuotta.

Taas uppoudun yöhön pimeään,
istun tunteja ikkunassa.
Pelkään tän hetken katoavan,
kun kerran nään kauneuden
joka saa minut pakahtumaan. 

Sitä tuskaa voi käsin koskettaa,
kun tajuan tätä en voi säilyttää.
Pisara pisaralta vesi pyyhkii värit pois.
Ja aika pysähtyy.

Tämä on kirjoiteetu jokunen vuosi sitten, se tuli vastaan kun selasin vanhoja vihkojani. Jotenkin mieleeni muistui mitä olen tuohon runoon halunnut säilyttää, ja millaisessa elämäntilanteessa olen ollut. 

Kuinka ihania kesäillat ovat joskus olleet. Nykyään ei tule pysähdyttyä luonnon ja sen kauneuden äärelle niin usein, varsinkaan iltaisin. Vaikka  sitä mieli ehkä kaipaisi. Mutta sitä vaan menee tässä elämässä sellaisessa putkessa, suorittaa ehkä liiankin paljon.

Mistä kaikesta koetusta saakin olla kiitollinen, niin hyvistä kuin huonoista asioista. Kaikki ne on kasvattaneet. No joo, kuulostaa kliseeltä. Mut hei, on niissä jotain totuuttakin.  

Mukavaa alkavaa viikkoa!