Miksi puhun kuolemasta? Koska... en tiedä. Se on tullut minua vastaan viime aikoina niin monta kertaa eri tavoilla, joten ajattelin kirjoittaa siitä joitakin ajatuksia mitä minulla on herännyt.
Jokainen ihminen kuolee, maan päällä ikuista elämää ei ole. Mutta kuka voi varamsti sanoa mitä kuoleman jälkeen on... Uskooko ikuiseen elämään vai onko varma että kuoleman jälkeen ei yksinkertaisesti ole mitään. Se mitä jokainen uskoo kuoleman jälkeen olevan ei kuulu minulle enkä rupea sitä tässä pohtimaan. Mutta näin ajatuksen herättäjänä, eikö olisi lohdullista jos tietäisi tai uskoisi että kuolleen on parempi olla kuin ennen kuolemaansa. Ei kipuja, ei ihmissuhdesotkuja, ei pelkoa kuolemasta.
Itseäni kuolemassa pelottaa juuri se kun ei tiedä mitä sen jälkeen on, voi vain uskoa ja luottaa että ei ole kärsimystä. Monesti ihminen luulee kun on oikein paha ollaettä kuolema on helppo pakokeino kun ei enää vain jaksa. Mutta se on myös lopullinen. Siitä ei ole paluuta. Entä jos elämän olisikin saanut järjestykseen. Olisit voinut nauttia siitä ja heittää hyvästit pahalle ololle, ja nauttia elämästä ja olla onnellinen kun kuolet. Mutta jos tappaisi itsensä, kuinka paljon olisikin saanut vielä kokea. Kuinka paljon sinua olisikin kaivattu, kun yksi on poissa niistä joiden kanssa kokea.
Olen miettinyt useasti mikä minut saisi tappamaan itseni. Ehkä se jos kukaan ei tieäiti pahasta olostani, huomaisi sitä, osaisi tai edes yrittäisi auttaa. Jos on liian kauan mennyt voimattomuuden äärirajoilla, aivan yksin...
Minulla on kamala ikävä pappaani joka kuoli joitakin vuosia sitten, kun vain hän näkisi minut ja ajattelisi että tuo on hänen lapsenlapsensa ja voi olla minusta ylpeä.
Näin synkkä aihe tällä kertaa, mutta jos seuraavalla kerralla jotain iloisempaa. :)
Tää vika kuva on père lachaisen hautausmaalta pariisista. Sinne on haudattu esimerkiksi Edith Piaf, Oscar Wilde, Jim Morrison, Mòliere ja Jean de La Fontaine
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti