Olen asunut Jyväskylässä noin kolme kuukautta. Kyllä asunut, aiemmin olen kokenut että vain opiskelen täällä. Pikkuhiljaa tämä on alkanut tuntua kodilta. Tavarat ovat melkein paikoillaan ja tiedän miten asiat toimivat ja miten saan ne toimimaan. Välillä tuntuu että vapaa-aikaa on liikaa, kun yksin asioiden tekeminen ei tunnu samalta. Kahville, skumpalle, lenkille, Harjulle... Toimivat sosiaaliset suhteet ovat vielä hakusessa. Ystäviä näkee kerran, korkeintaan kaksi kesässä ja kaikki ovat reissaamassa kesällä. Mutta syksyllä harrastukset jatkuvat.
Valmistuin toukokuun lopussa ja olen nyt virallisesti lastenohjaaja. Kaikki vapaana olevat lastenohjaajan paikat Jyväskylässä herättävät kiinnostusta! Tällä viikolla olin ensimmäisessä työhaastattelussani lastenohjaajan viransijaisuuteen täällä Jyväskylässä. Se oli todella jännittävää. Sormissa kihelmöi ja teki mieli vaan kääntyä ovelta takaisin. Mutta puolen tunnin päästä se oli jo ohi. Eniten pelkäsin sitä että menen aivan lukkoon ja en osaa vastata kysymyksiin tai että möläytän jotain aivan älytöntä. Mutta siitä jäi ihan hyvä olo, ainakaan kun ei ole aiempaa kokemusta työhaastatteluista.
Valmistumisen jälkeen oivalsin kunnolla sen, että asun todella nyt yksin. Reilun kahden vuoden aikana tottui siihen, että naapurit ovat melko tuttuja. Nyt olen nähnyt seinänaapurini yhteensä kolme kertaa. Kukaan ei tee ruokaa mun puolesta, toisaalta saa syödä mitä haluaa ja kokata!! Mutta joskus laiskoina päivinä sitä kaipaa ja toisen ruoka on aina parempaa kuin oma, eikö? Nyt oikeasti asun yksin, ennen oli kämppis. Vaikka olihan siihenkin totuttelemista, ei voinut olla ihan miten vaan, täytyi huomioida myös se kaveri siinä. Välillä se ärsytti, mutta nyt sitä kaipaa. Viimeisin kämppikseni Emika oli Japanista ja lähtee pian takaisin. Emikan kanssa asuminen oli antoisaa. Sai perspektiiviä omaan kulttuuriin ja oppi myös uutta toisesta kulttuurista.
Shokeeraavinta valmistumisen jälkeen yksin asumisessa oli se, että tukiverkko jonka opistolla loi ja joka siellä oli...Sitä ei ole enää. Tuntuu, että nytkö mun pitää olla joku ihmeaikuinen joka pärjää yksin? Mielessä pyöri paljon muitakin kysymyksiä. Mitä teen, jos mun avain hukkuu, tai jotain menee rikki? Kenen kanssa meen jutteleen, jos on asumiseen, kavereihin tai mihin vain liittyvää mielen päällä? Nyt jo on saanut kaiken toimimaan, olen oppinut luottamaan enemmän kavereihin tai soittanut äidille... Nyt tiedän jo paremmin miten aikuisten maailmassa asiat hoituvat. Olenhan minä asunut jo lukioaikana yksin, mutta sen jälkeen tuli pitkä aika asuntolassa. Tuntui että unohti kaiken, eli vaan siinä kuplassa, jossa ei tarvinnut miettiä näitä asioita. Nyt on aikaa miettiä kaikenlaisia ajatuksia...
Kesästä on mennyt jo melkoisen monta päivää. Tuntuu, että en ole tehnyt melkein mitään mainittavan arvoista. Heinäkuussa olen kolme viikkoa töissä ja pian se kesä onkin jo ohi. Haluaisin ehtiä käymään vielä jossain reissussa, edes kotimaassa. Ehkä pohjoisen suunnassa. Ei tarvitsisi koko ajan kököttää kotona.
Mukavia kesäpäiviä ja mukavaa juhannusta!
