Muusikot Joe ja Jerry joutuvat keskelle kahden rikollisjengin välirikkoa ja onnistuvat värväytymään Sweet Suen tyttöbändiin. He joutuvat siis opettelemaan elämää naisena, naisten vaatteissa. Tämä ei tule onnistumaan ilman sähläystä ja hauskoja sattumia. Bändin laulaja Sugar saa kuitenkin miehet aivan sekaisin ja se lisää kommellusten määrää. Kaikki päättyy kuitenkin hyvin, miehet selviävät alamaailman kynsistä, Sugar ja Joe ("Mr. Shell") saavat toisensa. Kun taas Daphne eli Jerry on menossa naimisiin miljonääri Osgoodin kanssa. Hän kuitenkin yrittää kertoa Osgoodille että ei voi mennä tämän kanssa naimisiin. Hän hermostuu niin että ottaa peruukin päästään ja huutaa: Olen mies... Äidilleen jo kertonut Osgool ei suostu perumaan häitään ja ohittaa Daphnen sanomiset lauseella: "Kukaan ei ole täydellinen."
Ennakkoasenteeni oli näytelmää kohtaan hiukan epäileväinen. Olin nähnyt kyseisen näytelmän Marilyn Monroen tähdittämänä elokuvana muutaman kerran ja se alkoi olla ehkä jo hieman kulunut (en sano silti että huono).. Ostin liput lahjaksi saaneella lahjakortilla ja ajattelin että haluan nähdä millainen tämä on teatterina. Ja olin positiivisesti yllättynyt, että se oli hauska ja eri näyttelijät saivat siihen jotain eloa.
Ennestään tutuin nimi oli Lari Halme (esim. uusi päivä), mutta se ei luvannut vielä paljoakaan. Hänen roolisuorituksensa ei ollut paras kaikista, vaan parempiakin löytyi. Risto Korhonen Daphnena oli aivan loistava. Se kuinka hän pienenä miehenä oli kooltaan kuin nainen. Hänen heittäytymisensä ja vartalon käyttönsä oli hieman normaalia naista yliampuvampaa, mutta niin hauskaa. Samoin Ritva Jalonen Sweet Suena loisti. Hän sai rooliinsa sopivan tiukkuuden, ahneuden ja körmyyttämisen halun, mutta kun tytöt eivä nähneet hänellä oli myös hellä puoli. Joka tuli esille kahdenkeskisissä tilanteissa bändin managerin kanssa, ketä Sue myös julkisesti körmyyttikin. Myös Sugaria tällä kertaa näyttelevä Helena Rängman oli myös varsin vakuuttava. Lari Halmeen roolityö Josephinena ja "mr. Shellinä" oli hieman tylsä, vaikkakaan myös elokuvassa Josephine/mr. Shell ei ollut niin hauska kuin Daphne tai Sugar. Joten ehkä siitä ei voi täysin syyttää Halmetta, vaan käsikirjoittajaa joka on luonut hahmosta moniuloitteisen ja tässä tapauksessa tylsän romantikon keskelle hulluttelevaa näytelmää. Se tietysti tuo kontrastia ja rauhoittaa menoa hetkittäin.
Olen onnellinen että pääsin katsomaan tämän. Kerrankin oli teatterissa sellainen olo että sai vain olla. Ei tullut hinkua lavalle tai näytelmä ei ollut pitkästyttävä tai huono.
