Sunnuntaina meillä oli Tukkijoella-näytelmän viimeinen näytös. Vähän on haikea olo, kun en tiedä milloin seuraavan kerran palaan näyttämölle. Ensi keväänä en tiedä missä menen ja vaikutan. Olen hakenut kouluihin Vaasaan, Mikkeliin ja Jyväskylään, alana kauppatieteet ja lapsi- ja perhetyö ja yhteisöpedagogiikka.
Mutta palatakseni asiaan, olen harrastanut teatteria vuodesta 2008 eli kuusi vuotta. Siinä ajassa on ehtinyt tapahtua kehitystä ja kasvua. Teatterista tuli nopeasti kuin toinen koti. Se oli vastapainoa ihmissuhteille koulussa ja kotona. Sai tehdä sitä mistä haaveili. Kehityin mielestäni näyttelijänä ja sain muutenkin lisää itsevarmuutta toimia ihmisten kanssa. Alku tietysti ei ollut helppo, olin edelleen ujo, en tuntenut porukasta ketään, mutta vuosien mittaan varmuus kasvoi. Onneksi, rakastan teatteria! Aina kun menee katsomaankin tekee mieli hypätä lavalle näyttelijöiden kanssa.
Tässä runo joka syntyi viimeisen esityksen jälkeen:
Joka yö,
vuorosanoja, lauluja
mieleni pyörittää.
Pahentaa kaipuuta
näyttämötyön.
Tätä taivalta siinä, siellä
en koskaan vaihtaisi pois,
vaan mitä jää.
Ei ahdistusta,
vaan ikävää.
Kaikki te ihmiset,
jokainen tarina.
Jokainen rooli,
lattian narina.
Paljon se otti,
vaan enemmän antoi.
Jokainen kortensa
elooni kantoi.
Vuosien saatossa
löysin paikkani.
Elämäni ja varmuuden,
sen ilon, sen ankaruuden.
Täällä kasvoin.
Kun tulin
jotain entistä tukahdutin.
Nyt tiedän, mä pärjään
sain kasvaa, sain elää.
Kun avasin oven
tähä lentävään laivaan
en tiennyt, sen oven suljen
nyt teatterimaailmaan.
Kiitos ja näkemiin,
en lähde ikuisesti,
sano en nyt hyvästi.
Sain teiltä siivet
ja niillä lennän.
Lupaan, palaan takaisin.
Se pelkästään että odotetaan ja jännitetään näytelmän alkua yhdessä laavan takana, mahtava tunne :)
Kollegojani en unohda koskaan! Ootte rakkaita kaikki <3
'
